Eräänä ihan tavallisena arki-iltana Nico täräytti ilmoille kysymyksen: mennäänkö naimisiin? Jonkun verran varma hän taisi Hannan vastauksesta olla, sillä kuohuviini oli valmiina jääkaapissa odottamassa. Oli vuosi 2013, eikä parilla ollut mikään kiire naimisiin.

– Ajattelimme ensin, että menemme vihille maistraatissa ja viemme sen jälkeen läheiset ulos syömään. Pikkuhiljaa juhlien järjestäminen alkoi kuitenkin tuntua hauskalta ajatukselta, Hanna muistelee.

Häiden suunnittelu pääsi kunnolla vauhtiin vasta seuraavana vuonna, kun hääpäiväksi päätettiin 8.8.2015. Parin toiveena oli järjestää juhla, joka kokoaisi läheiset ja ystävät yhteen luonnon helmaan.

– Halusimme paikan, jonne ihmiset voivat jäädä yöksi. Häät kulkivat pitkään työnimellä kesäjuhla, mikä mielestäni kuvastaa tilaisuuden luonnetta hyvin, Hanna kertoo.

Hääpaikan etsiminen oli järjestelyjen työläin prosessi. Tarjolla oli monenlaista työväentaloa ja juhlasalia, jotka eivät sopineet Hannan ja Nicon suunnitelmiin alkuunkaan. Erään majoitussivun kautta löytyi Espoon Suvisaaristossa sijaitseva Villa Zilliacus, joka oli kuin tehty viikonlopun kestäviä bileitä varten. Omassa saaressa sijaitsevaan juhlapaikkaan kuului päärakennus, joka oli upea satavuotias huvila, morsiusparille varattu erillinen puutarhurinmökki, rantasauna, talli tanssilavoineen sekä runsaasti majoitustilaa.

– Kun paikkavaraus oli tehty, aloimme suunnitella kutsuja ja vieraslistaa.

Hanna ja Nico hoitivat lähes kaiken suunnittelun ja käytännön valmistelut itse. Kaaso ja bestman vastasivat juhlapäivän sujuvuudesta. Nicon ystävä on kokki ja hän suunnitteli menun. Juhlapaikan ja valokuvauksen lisäksi pari halusi panostaa ruokaan. Alkupalapöydässä oli tarjolla italialaisten juustojen ja kinkkujen lisäksi muun muassa kuha cevicheä, ankanrasvassa kypsennettyä possu-rilletteä sekä itse tehtyä focaccia-leipää. Pääruokana tarjoiltiin härän marmorifilettä ja paikan päällä savustettua lohta.

– Halusimme tehdä ruokailusta rennon tapahtuman, joten ruoka-annokset tehtiin jaettaviksi pöytäseurueen kesken, Hanna kertoo.

Vanha jugendhuvila oli paikkana itsessään niin kaunis, ettei se kaivannut runsaita koristeita. Herkät kukkakimput sopivat pöytäkoristeiksi parhaiten.

– Kaikki koristeet, ruuat ja juomat piti kuljettaa saareen veneellä, joten ehkä sekin vähän vaikutti suunnitteluun, Hanna miettii.

Plaseeurauskortteina pari käytti valokuvia.

– Pidän valokuvauksesta ja korttien antamisesta. Olen kaveriporukassamme aina se, jolla on kamera mukana, joten kuvia on kertynyt paljon eri tapahtumista. Niinpä paikkajärjestyksen toteuttaminen valokuvilla tuntui hauskalta idealta.

Parin valitsemissa kuvissa oli joko sulhanen tai morsian yhdessä vieraan kanssa.

– Kaikista oli todella hauskaa etsiä omia paikkojaan pöydistä.

Hääpuku löytyi helposti, vain väri mietitytti Hannaa.

– Puvun malliin vaikutti eniten juhlapaikka, sillä halusin luontoon ja meren äärelle sopivan kevyen mekon, en mitään tylliunelmaa.

Mieleinen puku löytyi lähes ensisovittamalla. Väriä Hanna mietti hieman pidempään, sillä pukua sai tummanvihreänä ja luonnonvalkoisena. Lopulta vaalea vei voiton.

Sormusta Hanna harkitsi tarkkaan. Hänelle oli tärkeää, että koru on juuri oikeanlainen, sillä se on sormessa joka päivä.

– Etsin pitkään tietyn tyylistä valkokultaista vintage-henkistä sormusta.  Sopiva sormus löytyi viimein sattumalta näyteikkunasta.

Vihkiminen tapahtui meren äärellä. Kirkkovihkiminen ei ollut missään vaiheessa kummankaan toiveissa. Alun perin pari suunnitteli suorittavansa virallisen osuuden maistraatissa ja hääpaikalle tulisi pappi antamaan avioliitolle siunauksensa.

– Jossain vaiheessa aloimme miettiä, että jos pappi kuitenkin joutuu tulemaan saareen asti, miksei hän suorittaisi vihkimistäkin.

Niinpä Hanna ja Nico sanoivat tahdon kauniina elokuisena kesäiltana, meren rannalle rakennetulla alttarilla.

– Pappi puhui niin hyvin, että monet kysyivät meiltä jälkikäteen, kirjoitimmeko hänen puheensa itse.

Virallisen osuuden jälkeen vieraat kokoontuivat päärakennuksen portaille, jossa kohotettiin malja. Siitä vieraat siirtyivät sisälle syömään.

– Olimme minimoineet kaiken perinteisen hääohjelman. Meillä ei pidetty hääbingoa tai ryöstetty morsianta. Kakun leikkaus ja puheet taisivat olla ainoat perinteiset osuudet.

Ilta jatkui läpi yön tallirakennuksessa, jossa soitti sekä bändi että DJ. Yöllä lämmitettiin rantasauna ja pikkutunneilla laiturissa piipahtivat myös venepoliisit.

– Soitimme musiikkia sen verran lujaa, että naapurisaaressa joku hermostui. Virkavalta oli kyllä oikein ymmärtäväistä ja lupasimme olla hiljempaa, Hanna nauraa.

Hääpari vetäytyi puutarhurinmökkiinsä vasta seitsemältä aamulla. Juhlat jatkuivat sunnuntaina rääppiäisbrunssin ja leppoisan siivoilun merkeissä. Viimeiset vieraat lähtivät saaresta sunnuntai-iltana, jolloin Nico ja Hanna jäivät juhlapaikkaan vielä hetkeksi kahdestaan. Parin päivän päästä tuore aviopari lähti viikoksi Kroatiaan rentoutumaan. Varsinainen häämatka on edessä vasta maaliskuussa, kun Hanna ja Nico suuntaavat viikoksi Keniaan, Masai Maran kansallispuistoon safarille, ja sieltä viikoksi Mauritiukselle.

– Emme halunneet häälahjoja, vaan pyysimme halukkaita osallistumaan matkakassaamme. Tulossa on varmasti reissu, joka tehdään vain kerran elämässä.

Teksti Anna Nummisto Kuvat Sakari Röyskö

Artikkeli on julkaistu Mennään naimisiin! -lehdessä keväällä 2016.

Lue myös:

Urbaanit maalaishäät: Ossi & Heidi

Merelliset häät: Katariina & Juhana