Jos korona ei olisi puuttunut peliin, hääjärjestelyistämme olisi tullut aikamoinen pikajuoksu.

Vaikka olemme olleet kihloissa jo syksystä 2015 saakka, emme tehneet hääjärjestelyiden eteen juuri mitään konkreettista ennen kuin tiesimme varmuudella, koska muuttaisimme Yhdysvalloista takaisin Suomeen. Haaveilimme häistä silloin tällöin ja keräsimme muistiin ideoita, mutta häiden tarkempi suunnittelu ei tuntunut vielä ajankohtaiselta.

Kun Suomeen muuttomme ajankohta lopulta varmistui, se johtui siitä, että pitkäaikainen unelmamme omista lapsista oli viimein toteutumassa. Tuolloin sovimme viettävämme häitä parin vuoden päästä kesällä 2020, kun olisimme ehtineet asua Suomessa vuoden verran. Tuolloinkaan mielemme ei kuitenkaan täyttynyt hääajatuksista, vaan päällimmäisenä mielessä olivat kaksosraskaus ja kahden vauvan tuloon valmistautuminen.

Kuten arvata saattaa, vauvojen syntymän jälkeen häiden miettimiseen oli vielä vähemmän aikaa ja energiaa. Keväällä 2019 innostuin hetkellisesti hääjärjestelyistä, kun vanhempani olivat kuukauden vierailulla auttamassa lasten kanssa ja minulla oli tavallista enemmän aikaa muuhun kuin lastenhoitoon. Tuolloin varasimme hääpaikan ja kirkon ja löimme sen myötä lukkoon myös hääpäivämme. Ostin myös hääpuvun. Tuolloin häihin oli reilu vuosi aikaa ja ajattelin, että kunhan pääsisimme Suomeen vanhempiemme ja muiden läheisten lähelle, onnistuisin kyllä järjestämään itselleni aikaa hääpuuhailuun.

Toisin kävi.

Muutto mantereelta toiselle kaksosvauva-arjen keskellä oli vielä paljon kuormittavampi kokemus kuin olin pelännyt. (Olen kirjoittanut muutosta tarkemmin Amerikkaa ymmärtämässä -blogissani, joka kertoo elämästämme Yhdysvalloissa.) Lisäksi vauvamme nukkuivat todella rikkonaisia öitä ja olin niin univelkainen, että hädin tuskin selvisin päivästä toiseen. Ja kaiken tämän keskellä täysin odottamatta rakas isäni kuoli keuhkokuumeeseen.

Sinä syksynä häät eivät juurikaan käyneet minulla mielessä. Olimme tilanneet Save the Date -kortit kesällä muutamia viikkoja ennen isäni kuolemaa, ja niinä ohikiitävinä hetkinä kun häitä syksyn mittaan ajattelin, tunsin piston sydämessäni siitä, ettei kortteja ollut vieläkään saatu postiin. Mietin stressaantuneena, onnistuisivatko vieraamme enää varaamaan majoitusta Hangosta siinä vaiheessa, kun saisimme kortit viimein postitettua.  Postitimme kortit lopulta välipäivinä.

Joulun aikoihin elämä alkoi kuitenkin voittaa. Lapset olivat oppineet nukkumaan öisin ja nukkuivat alkuun aiempia univelkojaan pois jopa 12 tunnin mittaisilla yöunilla. Minäkin sain taas nukkua, ja mikä ihmeellisintä, minulla oli iltaisin useampi tunti omaa aikaa.

Kun alkuvuodesta pääsin viimein sukeltamaan häähattaraan, siellä uiskentelu oli juuri niin ihanaa kuin olin aina toivonutkin. Tuolloin häihin oli kuitenkin enää puolisen vuotta aikaa. Olin odottanut häiden järjestämistä melkein enemmän kuin itse häitä, ja päätin nauttia täysipainoisesti jäljellä olevasta ajasta. Siksi perustin myös tämän blogin, vaikka bloggaamisaika olikin jäämässä lyhyeksi ja oman ajan riittävyys huoletti.

Siitä alkoi pikajuoksu. Käytin kaikki illat hääjärjestelyihin ja hääbloggaamiseen. Järjestelyt etenivät hyvin enkä ollut varsinaisesti stressaantunut aikataulusta, mutta hetkittäin surin sitä, ettei meillä ollutkaan enää aikaa haaveiluun tai kivojen pienten yksityiskohtien suunnitteluun kuten niillä pareilla, jotka olivat aloittaneet aktiivisen hääjärjestelyvaiheen jo vuotta tai kahta ennen suurta päivää.

Sitten korona muutti kaiken. Pikajuoksu jatkui vielä jonkin aikaa mutta juoksin toinen jalka paketissa: suurta osaa järjestelyistä ei voinut viedä eteenpäin ennen kuin tekisimme päätöksen häittemme kohtalosta.

Kun saimme päätöksen tehtyä, alle sata päivää häälaskurissa muuttui yli neljäksisadaksi päiväksi. Se tuntui yhtä aikaa surulliselta ja helpottavalta. Mikään aiemmin tekemästämme työstä ei ollut mennyt hukkaan, vaan olimme onnistuneet siirtämään kaikki varauksemme ja suunnitelmamme sellaisenaan uudelle päivälle. Yhtäkkiä häihin olikin yli vuosi aikaa ja valmistelut olivat siihen nähden todella pitkällä.

Siitä alkoi maratoni, jonka haaste on aivan eri kuin pikajuoksun: nyt kun ei enää olekaan kiire ja monet asiat on jo hoidettu, miten pitää yllä kivaa hääjärjestelytunnelmaa yli vuoden ajan? Olin miettinyt sitäkin jo ennen päätöksen lukkoon lyömistä ja keksinyt kaikenlaisia kivoja projekteja, joihin meillä on nyt aikaa.

Muu elämä kuitenkin sekoitti taas kerran pakkaa. Tällä kertaa ei tapahtunut mitään odottamatonta vaan elämänmuutos oli ollut tiedossa jo pitkään: palasin toukokuun alussa äitiyslomalta töihin ja aloitin uudessa työpaikassa. Samalla Samuli jäi lasten kanssa kotiin.

Yllätyksenä minulle tuli se, miten pohjattoman väsyneeksi olen viime viikkoina tuntenut itseni. Työelämän ja äitiyden yhdistämisen ja aivan uudenlaisen työn opettelu koronaeristyksissä pienessä asunnossa koko muun perheen kanssa on ollut jokseenkin uuvuttavaa. Lasten kanssa kotona ollessa häiden järjestäminen ja niistä kirjoittaminen toivat päiviini ihanaa vaihtelua, mutta nyt kun teen päivät ajatus- ja kirjoitustyötä tietokoneen ääressä, koneelle istahtaminen ei tunnukaan työpäivän jälkeen enää niin houkuttelevalta tavalta rentoutua.

Onneksi häihin on vieläkin yli vuosi aikaa, ja voin hyvällä omallatunnolla pitää taukoa järjestelyistä. Jos olisin viime viikkoina joutunut jatkamaan pikajuoksua kohti tämän kesän kesähäitä, siitä olisi ollut ilo ja nautinto kaukana.

Tällä hetkellä teen vain sitä, mikä tuottaa minulle iloa. Katsoin muutamia Häämessut netissä -tapahtuman videoita, osallistuin messukilpailuihin ja selailin tarjouksia. Seuraan tuttujen hääbloggaajien ja -instaajien järjestelyiden etenemistä ja haen välillä muutenkin instakuvista inspiraatiota. Paljon en kuitenkaan juuri nyt jaksa, ja voin sallia sen itselleni.

Blogissakin tahti on hidastunut, minkä osa lukijoista on varmaan huomannutkin. Blogipostauksia ei enää tarvitse julkaista kahden tai kolmen postauksen viikkotahtia, jotta ehtisin käsitellä kaikki mieleeni tulleet teemat ennen häitä.

Eiköhän väsymys tästä vähitellen hellitä, kun alan tottua uuteen työhöni ja työelämän ja äitiyden yhdistämiseen. Uskon, että tästä tulee vielä ihana häähattaramaratoni.